Päätin eilen lopullisesti, että lähden Suomeen viikkoa aiemmin kuin alun perin oli tarkoitus. Syitä en nyt tässä erittele. Päätös tuntuu kuitenkin hyvältä ja oikealta. Jotenkin helpottava. Samaan aikaan tuntuu vähän järkyttävältä. Huomisen jälkeen Ruotsin-visiittini kestää enää kaksi viikkoa. Se ei ole paljon mitään. Tuntuu, että tästä ajasta on nyt jotenkin otettava kaikki irti. Luultavasti sen elää kuitenkin ihan normaalisti.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Suomen-lomani jälkeen aloin jostain syystä kaivata kotiin. Opiskelujakin odotan jo innolla. Tosin olen aina ollut sen verran kajahtanut, että teen seuraavan vuoden suunnitelmat heti kun se on mahdollista. Lukujärjestykset ja muu ohjelma saa muotonsa siis yleensä heinäkuussa.

 

Täällä Ruotsissa kaikki ovat olleet kauhuissaan siitä, miten mulla voi olla vielä neljä vuotta opiskeluja jäljellä. Minua asia ei ainakaan vielä järkytä tippaakaan (katsotaan sitten gradu-vaiheessa). Opiskelu on innostavaa. Tai ainakin näin kesäaikana tuntuu siltä. Jo ensimmäisen periodin lähestyessä loppuaan, tenttien ja essee-palautusten lähestyessä voin olla taas jo eri mieltä.

 

Olen myös lähettänyt jo aika monta työhakemusta syksyksi. En tosin tiedä, miten aika ja jaksaminen riittävät vielä työntekoonkin, mutta rahaa olisi ihan kivaa saada. Toisaalta olen tähän mennessä lähettänyt hakemuksia vain sellaisiin paikkoihin, joissa musta olisi oikeasti mukava työskennellä ja kurssejakin koetin valita vähän inhimillisemmän määrän kuin viime lukukaudella.

 

Olen siis jo valmistautunut syksyyn varsin hyvin ja odotankin sitä aika tavalla. Toisaalta en haluaisi lähteä täältä. Toivon, että olisi jokin syy ja mahdollisuus jäädä tai ainakin palata. Parhautta olisi, jos kotikaupungin voisi siirtää Tukholman lähiöksi. Siirtää oman elämän sellaisenaan tänne. Onnistuisikohan se?