Eilen kahvilla käydessäni katselin ikkunasta kahta "tappelevaa" sisarusta: isoveljeä ja pikkusiskoa. Pikkusiskossa oli todellista pikkusisko-asennetta. Sitä mitä itsessäänkin oli. Ärsyttää veljeä niin, että siitä syntyy kahakkaa ja tappelee hampaat irvessä. Ja vaikka tietää olevansa se heikompi puoli, uskoo joka kerta pärjäävänsä. Tulta päin. Kai se veljen kanssa nujakointi auttoi pärjäämään tässä maailmassa. Pikkusiskoja ei niin vaan nujerreta. Pikkusiskot on tottuneet kuuntelemaan rauhassa kaunosieluisempaa loukkaavia heittoja ja tarpeen tullen puolustamaan itseään loppuun saakka. Isoveljen kanssa oli kuitenkin turvallista tapella. Ainakin oma veljeni sanoi aina ennen kuin alkoi oikeasti hermostumaan minuun: Nyt kyllä lopetat ennen kuin suhun sattuu oikeesti. Eihän se nyt täysillä pikkusiskoaan vastaan tappelisi.Voittihan tämän vaikka vasemman käden pikkusormella.

Voi kun olisi olemassa joku samanlainen valmentaja ihmissuhteissa, kuin veli oli painimisessa ja nyrkkeilyssä, joku jonka kanssa voisi olla ihan täysillä, mutta joka tietäisi, milloin on aika sanoa: Lopeta nyt ennen kuin suhun sattuu oikeesti. Silloin ei tarvitsisi ajatella, että jos mä nyt teen näin tai ajattelen näin niin muhun ehkä sattuu ja pahasti. Silloin voisi mennä tulta päin. Joku tietty sanoisi, ettei vanhana kadu sitä, mitä on elämässään tehnyt vaan sitä mitä on jättänyt tekemättä. Helppohan se on sanoa.